Legendaariset TT-kuskit

William Joseph "Joey" Dunlop (25. helmikuuta 1952 Ballymoney, Pohjois-Irlanti - 2. heinäkuuta 2000 Tallinna, Viro) oli pohjoisirlantilainen kilpamoottoripyöräilijä. Hänet tunnetaan myös kutsumanimellä "King of the Roads". Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista moottoripyöräilijöistä.

Dunlop voitti TT Formula 1 -maailmanmestaruuden viisi kertaa peräkkäin vuosina 1982-1986, ja Mansaaren TT-ajoissa yhteensä 26 kilpailua eri luokissa vuosina 1977-2000. Kolmena vuonna (1985, 1988, 2000) hän voitti kaikki kolme luokkaa.

Dunlop kuoli heinäkuussa 2000 Tallinnassa Piritan katuajoissa 125-kuutioisten luokan kilpailussa tapahtuneessa ulosajossa. Hän oli ennen viimeistä kilpailuaan jo voittanut sekä 600-kuutioisten että 750-kuutioisten luokkien kilpailut.

Jarno "Paroni" Saarinen oli menestynein suomalainen kilpamoottoripyöräilija ratamoottoripyöräilyssä. Saarinen voitti jo 1965 jäärata-ajon Suomen-mestaruuden 250-kuutioisten luokassa. Vuonna 1969 hän voitti ratamoottoripyöräilyn Suomen-mestaruuden 125- ja 250-kuutioisten luokassa. Vuonna 1970 mestaruus tuli 250-kuutioisissa ja 1971 350-kuutioisissa. Vuonna 1972 hän voitti sekä 250- että 350-kuutioisten Suomen-mestaruuden.

Saarisen ensimmäinen MM-sarjan kilpailu oli vuoden 1968 Imatranajo. Tuolloin hän sijoittui 125-luokan kilpailussa yhdeksänneksi. Ensimmäinen MM-osakilpailuvoitto tuli 350-kuutioisten luokassa Tšekkoslovakian GP:ssä 1971. Tuon kauden aikana hän voitti myös yhden 250-kuutioisten osakilpailun Espanjassa. Kauden päätteeksi Saarisen pisteet riittivät hopeaan 350-kuutioisissa ja pronssiin 250-kuutioisissa.

Kaudella 1972 Saarinen löi itsensä lopullisesti läpi. Hän saavutti kauden aikana 7 osakilpailuvoittoa ja sijoittui 16 kertaa kolmen ensimmäisen joukkoon. 250-kuutioisten maailmanmestaruuden Saarinen varmisti Imatranajossa. 350-kuutioisissa tuli jälleen hopeaa.

Kauteen 1973 Saarinen lähti Yamahan tehdaskuljettajana kovin tavoittein. Hänen tavoitteenaan oli kauden aikana voittaa kolmen luokan, 250-, 350- ja 500-kuutioisten, maailmanmestaruus. Suoritus olisi hyvinkin voinut onnistua, sillä kauden loppupisteisiin kussakin sarjassa laskettiin seitsemän kilpailun pisteet. Samana vuonna Saarisesta tuli ensimmäinen eurooppalainen Daytona 200 -ajon voittanut kuljettaja. Kauden 1973 kuudesta ensimmäisestä ajamastaan kilpailusta Saarinen voitti viisi.

Kauden 1973 neljäs kisaviikonloppu oli Monzassa, Italiassa. Kilpailu koitui Saarisen ja italialaisen Renzo Pasolinin kohtaloksi. 250-kuutioisten kilpailu päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Oikealle kaartuvaan Curva Grande -mutkaan oli edellisen luokan kilpailun jäljiltä jäänyt öljyä, jota järjestäjät eivät vaatimuksista huolimatta olleet suostuneet siivoamaan. Pasolini tuli kurviin toisena ja Saarinen kolmantena. Pasolini kaatui, eikä Saarinen pystynyt väistämään häntä. Näin tapahtui yksi kaikkien aikojen pahimmista moottoripyöräkilpailujen onnettomuuksista. Siinä kaatui yhteensä 12 kuljettajaa. Pasolini ja Saarinen kuolivat, ja Walter Villa loukkaantui vakavasti.

Kilpailun järjestäjät olivat aluksi kiistäneet radalla olleen öljyä, mutta kilpailijoiden ja paikalla olleiden tunnettujen lehtimiesten lausunnot kumosivat väitteen. Öljyn alkuperäksi kyettiin selvittämään 350-kuutioisten luokassa ajaneen Walter Villan Benelli. Tapauksen jälkeen Villa oli pahasti järkyttynyt eikä kyennyt puhumaan lainkaan, mutta myöhemmin kielsi jyrkästi öljyn vuotamisen.

Saarisen menetys oli Yamahalle niin kova isku, että se veti tehdastallinsa pois kilparadoilta loppukaudeksi. Lisäksi Monzassa lopetettiin moottoripyöräkilpailut (jotka aloitettiin uudestaan vasta vuonna 1981), kun vain neljäkymmentä päivää Saarisen ja Pasolinin onnettomuuden jälkeen samassa mutkassa kuoli juniorikilpailussa kolme kilpailijaa.

Saarisen ajotyyli on vaikuttanut nykyajan MotoGP-kuljettajiin suuresti. Erityisesti hänen aikanaan omaperäisenä pidetty tapansa ajaa mutkissa on yleistynyt.

Giacomo "Ago" Agostini (s. 16. kesäkuuta 1942 Brescia, Italia) on italialainen ratamoottoripyöräilijä.

Agostini, jonka uran parhaimmat vuodet sijoittuivat 1960- ja 1970-luvuille, on kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä. Suurimman osan urastaan MV Agustalla ajanut Agostini voitti viisitoista maailmanmestaruutta, joista kahdeksan 500-kuutioisissa ja seitsemän 350-kuutioisissa. Mansaaren ajot hän voitti kaksitoista kertaa, ja yksittäisten GP-kilpailujen voittoja hän saavutti peräti 122.

Agostini syntyi Brescanassa vuonna 1942 varakkaaseen perheeseen. Hän halusi jo pienenä päästä kilpailemaan moottoripyörillä, mutta hänen vanhempansa eivät hyväksyneet tätä.[1] Tuohon aikaan lajissa sattui erittäin paljon onnettomuuksia, kuten hieman sen jälkeenkin. Agostini huijasi heitä pyytäen luvan pyöräkilpailuihin, minkä vanhemmat ymmärsivät polkupyöräilyksi.[2] Agostini aloitti uransa kilpaillen ensiksi ylämäkiajokilpailuissa, mutta siirtyi myöhemmin junioreiden ratamoottoripyöräilykilpailuihin.

Agostini teki vaikutuksen Alfonso Moriniin. Kun Tarquinio Provini siirtyi hänen tallistaan Benellille, Agostini oli epäilemättä se, joka tuli ottamaan hänen paikkansa tallissa 250-kuutioisten huippunopealla moottoripyörällä.

"Ago" debytoi MM-tasolla 250-kuutioisten Länsi-Saksan GP:ssä 1964. Hän sijoittui Morinillaan kilpailussa neljänneksi, 35 sekuntia voittajaa Phil Readia jäljessä. Kolmanteen sijaan italialaisella oli matkaa vain 5 sekuntia, mutta viimeisen palkintosijan peri Mike Duff. Ago sai pisteitä myös myöhemmin kaudella järjestetystä Italia GP:stä, jossa hän sijoittui taas neljänneksi, jääden 23 sekuntia tuonkin kilpailun voittaneesta Readista. Kolmanneksi sijoittuneeseen Jim Redmaniin jäi tällä kertaa eroa kuitenkin 13 sekuntia. Agon lopullinen murtautuminen huipulle tapahtui hänen voittaessa samana vuonna Italian 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, mikä riitti kiinnittämään hänen MV Agustan tehdastalliin maailmanmestari Mike Hailwoodin rinnalle.

Seuraavalla kaudella Ago osallistui vain 500- ja 350-kuutioisten maailmanmestaruusosakilpailuihin, eikä kilpaillut MM-tasolla enää missään muussa luokassa. Nuori italialainen tarjosi tallikaverilleen Hailwoodin tasaisen vastuksen, tuloksena hopeat molemmissa luokissa, tosin 350-kuutioisissa mestaruuden vei Jim Redman. Kauden jälkeen Hailwood jätti Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.

Agostini nousi näin seuraavaksi kaudeksi tallinsa ehdottomaksi ykköskuljettajaksi. Kuten kaudella 1965, niin myös seuraavallakin kaudella mestaruus oli Agon ja Hailwoodin välinen asia. Ennen viimeistä osakilpailua, italialainen johti heidän 500-kuutioisissa käymäänsä taistelua pistein 34-30, mikä riitti viemään ratkaisun viimeiseen kilpailuun Italian Monzaan. Hailwoodin kuitenkin jouduttua keskeyttämään, Ago ajoi voittoon kotiyleisönsä edessä. Koska kauden yhdeksästä kilpailusta viisi parasta laskettiin mukaan loppupisteisiin, Agon lopullinen pistemäärä oli 36. Mestaruutensa Ago uusi seuraavana vuonna 58-52. Tosin kauden kymmenestä osakilpailusta laskettiin loppupisteisiin kuusi parasta osakilpailua, minkä jälkeen tilanne oli Agon ja Hailwoodin välillä 46-46. Italialainen sai kuitenkin mestaruuden itselleen, koska hänellä oli enemmän pisteitä, kaikki kilpailut mukaan lukien.

Kun Hailwood lopetti moottoripyöräilyn ja siirtyi Formula 1 -sarjaan, Agostinista tuli lajin yksinvaltias. Jo heti ensimmäisellä kaudella Ago voitti sekä 500- että 350-kuutioisten MM-sarjojen kaikki osakilpailut ja yhteensä 17 kilpailua molemmat luokat mukaan lukien. Voittoputki jatkui seuraavankin vuoden puolelle, jolloin voittoja tuli yhteensä 18. Kaikkiaan Ago voitti siis 35 MM-sarjan kilpailua peräkkäin. Kyseessä on lajin ylivoimainen ennätys.

500-kuutioisten mestaruusputki Agolla jatkui vuoteen 1972 ja 350-kuutioissa vuoteen 1974 saakka. Vuonna 1971 Agostini sai itselleen kenties hänen uransa huippuhetkien kovimman kilpakumppanin, Jarno Saarisen. Saarinen herätti Agostinin huomion viimeistään Suomen TT-ajoissa samana vuonna, missä Saarinen yritti koko ajan aggressiivisesti päästä hänestä ohi. Kilpailun jälkeen Ago kertoi "Saarisen olleen hulluin kuljettaja minkä hän oli ikinä nähnyt yrittäneen päästä hänestä ohi, sillä yritti sitä mahdottomistakin paikoista ja vielä aivan täysillä". Saarisen "hulluus" oli kuitenkin peräisin suomalaisen menestyksekkäistä jääratakilpailuista, joiden kautta hän oppi ajotyylinsä.

Kauden 1973 Agostini aloitti huonosti. Hän joutui keskeyttämään kauden alkupuolella lähes kaikki kilpailut, joihin hän osallistui, kun taas Saarinen voitti 500- ja 250-kuutioisissa viisi kuudesta kauden ensimmäisestä osakilpailusta ja johti molempia luokkia selvästi, ennen kohtalokasta 250-kuutioisten Italian GP:tään, jossa hän kuoli samassa onnettomuudessa Renzo Pasolinin kanssa. Agostinin kerrottiin itkeneen varikolla kuultuaan tapahtuneesta. Myöhemmin kaudella Ago ryhdistäytyi, voitti pronssia 500- ja mestaruuden 350-kuutioisissa. Kauden päätteeksi hän kuitenkin hylkäsi MV Agustan.

Siirryttyään Yamahalle kaudeksi 1974 Agosta tuli ennen kauden alkua historian toinen eurooppalainen (Jarno Saarinen oli ensimmäinen) Daytona 200 -ajojen voittaja.selvennä Agostini jäi kuitenkin 500-kuutioisissa neljänneksi. Hän korjasi tilanteen 350-kuutioissa, jossa hän voitti mestaruuden. Seuraavalla kaudella hän onnistui viimein palaamaan vielä kerran 500-kuutioisten maailmanmestaruuden. Agostini lopetti uransa 1977. Hän toimi myöhemmin vielä Yamahan tallipäällikkönä.